sunnuntai 19. marraskuuta 2017

21 kirjaa, 21 faktaa

Tänään aloitin aamun vuosijuhlilta ylijääneellä Pommacilla, koska juurikin näillä hetkillä olen virallisesti 21 vuotta kulkenut tässä maailmassa. Tekisi mieli melkein heittäytyä muistelevaksi, ja miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt vuosien aikana tapahtua, mutta jotenkin ei nyt inspiroi. Koska päivän suunnitelmana on lukea kaikessa rauhassa kirjoja, ja ehkä hakea ruokaa, niin eipä tässä nyt olo kovinkaan paljon erilaiseltakaan tunnu. Ei vanhemmalta ainakaan.

Mutta. Koska synttärit on aina hyvä syy keksiä uusia ei-niin-perinteisiä postauksia, niin here we go. Keräsin hyllystä 21 kirjaa, jotka kertova jotain minusta, joko lukijana tai ihmisenä. Käytännössä siis 21 faktaa, ja 21 ainakin jollain tavalla suosikkikirjaani.


Leigh Bardugo - Six of Crows: On aina tasaisin väliajoin hyvä muistuttaa, että Six of Crows on minun kaikkien aikojen lempikirja, joten tässä se muistutus taas on.
Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me: Itseasiassa tällä voisi kattaa kaksi faktaa minusta. Ensimmäisenä tietenkin on se, että olen innokas feministi ja feministisen kirjallisuuden kuluttuja, ja toisena se, että rakastan tähtikuvioita ja tähtien katselua (tätä jälkimmäistä varten pitää nähdä kirjan kansi, joka löytyy täältä)
John Lloyd & John Mitchinson - Tietoa kaikkitietäville: Feminismin ja tähtien lisäksi minulla on intohimoinen suhde myös nippelitiedon kanssa. Tiesittekö, että raamattu kieltää kameleonttien syömisen?
Meik Wiking - The Little Book of Hygge: Kauniit kirjat on ehdottomasti minun juttu, mutta tähän listaan Hygge on päässyt sen sisällön takia. Koska olen ihminen, joka rakastui kaikkeen Hyggeen liittyvään, vaan sen takia, että tajusin jo eläväni melkein sen mukaan. Kaikki mukava ja kotoisa, rento ja välilä laiskakin on my way to go.
Ville Kivimäki - Murtuneet mielet: Valitsin kaikista historia-aiheisista kirjoitani Murtuneet mielet, koska se on mielestäni ehkä yksi parhaimmista. Tässä yhteydessä se edustaa rakkauttani historiaa kohtaan. Ja sitä, että tosiaan myös opiskelen historiaa.
Wendy Lower - Hitlerin raivottaret: Oli kyseessä sitten natsit tai Ruandan kansanmurha, minua kiinnostaa mielten ja ihmiskunnan historian synkempi puoli. Sopii hyvin vastapainoksi YA-romantiikalle.



Sarah J. Maas - A Court of Mist and Fury: Ensimmäinen kirja, joka pitkään aikaan herätti minussa kauan kadoksissa olleita fanityttötuntemuksia. Oli hauska huomata, että ne ovat vielä tallella.
Edgar Lee Masters - Spoon River Antologia: Yksi harvoista runokirjoista, jonka olen lukenut loppuun, ja josta olen todella pitänyt. Mikään kirjalista, jonka teen ei ole mitään ilman tätä.
Jukka Viikilä - Akvarellejä Engelin kaupungista: Sen lisäksi, että Engelin kaupunki oli ensimmäinen Finlandia kirja, jonka luin, se on myös kirja Helsingistä. Ja Helsinki on minulle aina se ainoa oikea koti, vaikka elämä olisikin kuljettanut 250 kilometriä pohjoisempaan.
Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia: Dekkarit ja jännärit ovat genrejä joita luen harvoin, ja joista en oikeastaan kovinkaan paljon pidä. Ja tämä onkin ainoaa laatuaan hyllyssäni, muita mainittuihin genreihin meneviä kirjoja en edes omista.
Jane Hawking - Travelling to Infinity: Rakastan elokuvia, ja jos hyvä elokuva on tehty kirjasta, yleensä ostan sen kirjan. Varsinkin, jos kyseessä on elämänkerta.
The Selected Work of Virginia Woolf: Uusi kirjailijarakkauteni. Vaikka Mrs. Dalloway on vielä lukematta.



Joe Abercrombie - Half a King: Kun odotan oikeaa fiilistä lukea jotain kirjaa, ne saattavat jäädä pitkäksikin aikaa roikkumaan hyllyyn. Tai ikuisuudeksi, kunnes ei enää kiinnosta lukea sitä. Vaikka Half a King vaikutaa mielenkiintoiselta, se on roikkunut jo aika kauan, ja on vaarassa luisua ei kiinnosta enää kategoriaan.
Mika Waltari - Tanssi yli hautojen: Jos kirja on vanha ja kaunis, ja siinä on romanttinen tarina, niin luultavasti minä hankin sen. Vaikken koskaan lukisikaan niitä, niin nämä 40- ja 50-luvun painokset onnistuvat aina viemään sydämeni.
Leigh Bardugo - Shadow and Bone: Niinkin yksinkertainen, kuin seuraavana TBR-listalla
Tove Jansson - Vaarallinen juhannus: En ole Muumi-hullu, mutta jotenkin aina päädyn valitsemaan Muumi-kortteja, heräteostin Arabian Muumi-kannun, luen Vaarallisen juhannuksen joka vuosi, ja olen lukenut varmaan kaikki Muumi-kirjat. Mutta virallisesti en ole kyllä Muumi-intoilija.
Johanna Valkama - Itämeren Auri: Historialliset romanssit. Kirjailijalla ei ole väliä, näitä on tullut luettua muutama. Erityisesti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvat kirjat, mutta Itämeren Aurin avulla olen uskaltanut kokeilla myös vähän vanhempaakin menneisyyttä.
Diana Gabaldon - Muukalainen: Yksi niistä kirjasarjoista (ja tv-sarjoista), jonka olen päättänyt loppuvan ensimmäiseen kirjaan. En ole kiinnostunut lukemaan seuraavia osia, vaikka rakastankin Muukalaista.


Don Rosa - Sammon salaisuus: Ainoa kirja, johon olen käynyt pyytämässä signeerausta tekijältä. Ja yksi ainoista, johon sen edes haluaisin.
J.K. Rowling - Harry Potter ja Azkabanin vanki: Tulen aina ja ikuisesti olemaan Harry Potter-fani. Ja Azkabanin vanki tulee aina olemaan kirjoista se paras.
Erkka Mykkänen (toim.) - Jatkuu! Novelli- ja esseekokoelmat ovat minulle vieras, ja hieman epämielyttävä kirjallisuudenlaji. Olen viime aikoina yrittänyt lukea varsinkin novelleja, joten ehkä tämä tästä.

* * * * *
Pitkä ja ehkä vähän tylsä postaus, mutta ehkä se on tässä tapauksessa salittua... Enemmän näistä tuli kirjafaktoja, mutta kuitenkin. Hauskaa sunnuntaita kaikille, palataan ensi viikolla asiaan! 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Ylpeydestä on kirja, josta en ollut kuullutkaan vielä kaksi päivää ennen kirjamessuja. Ihmettelin sitä töissä, ja satuin kuulemaan kirjailijahaastattelun sivukorvalla, mutten löytänyt suurtakaan inspiraatiota lukea sitä. Kunnes yhtenä päivänä se vaan iski, kun vihdoin tajusin, mistä kirjassa itseasiassa puhutaan. Aihe on niin mielenkiintoinen, että lopulta oli aika sittenkin lukea tämä.

* * * * *
Kuusitoistavuotias Joonas voisi vain juosta. Mutta kentillä leijuu mieshormonien sankka sumu, kiihottava ja häiritsevä. Petollinen. Eikä hän uskalla järkyttää stadioneiden ikiaikaista hormonitasapainoa, vaikka se pyörii ajatuksissa jatkuvasti. Harjoituksissa, kilpailuissa, kotona, koulussa. Öisin, päivisin, unessa, valveilla.
Alex on täydellinen: kimmoisa, kestävä ja nopea. Voittamaton. Virheetön ryhti kannattelee vaaleaa sänkipäätä korkealla muiden yläpuolella. Sen ainoa huono puoli on sydän: saatanan suuri. 
Kun Alex siirtyy samaan seuraan, elämä muuttuu sietämättömäksi. Joskus Joonaksesta tuntuu, että hänen ajatuksensa on ohjelmoitu voimakkaiden lihasten, kapean lantion ja leveiden hartioiden himolle niin kuin keuhkot on ohjelmoitu hengittämään. Tulee tukehtumisen tunne. Eikä silloin voi juosta.
Kunnes koulun käytävälle ilmestyy lommoposkinen Jenni, joka ei välitä. Se on röyhkeä, epäsosiaalinen ja aiheuttaa hankaluuksia. Ja rakastaa naisia. Eikä mikään ole enää entisensä.
* * * * *
 Ensimmäinen este meinasi nousta minun ja Ylpeydestä välille, kun Kantomaan kirjoitustapa ei meinannut saada otetta minusta. Varsinkin ensimmäisten lukujen aikana kamppailin, etten olisi jättänyt kirjaa kesken ja ainoastaan tuhahtanut nimettömälle, rönsyilevälle kuvailulle. Olen edelleen ehkä ”perinteisemmän” tarinankerronnan ystävä, tosin lopulta omatkin aivot suostuivat tottumaan tämän kirjan tapoihin. Eikä kirjoitustapa ole pelkästään negatiivinen asia. Keskeinen teema kirjassa on juoksu, ja sen kuvaus on itseasiassa yllättävän viehättävää. Kestävyysjuoksuun Kantomaan tyyli sopii paremmin, kuin alussa saattaisi uskoa. 

 Eikä Ylpeyden ainoa tökkivä elementti ollut kerrontatapa. Monta kertaa huomasin turhautuvani kuusitoistavuotiaaseen päähenkilöön Joonakseen siinä määrin, että olisin voinut ravistella häntä hieman, ja ehdottaa valintojen miettimistä kaksi sekuntia pidempää. Kirjassa on kuitenkin saavutettu ihailtavan realistinen lähestyminen hänen ikäisensä ajatuksiin. Aika usein turhautumiseni loppui siihen, kun totesin, ettei häneltä voi oikeastaan odottaa muutakaan. 

Kantomaa nostaa kirjan avulla esiin keskustelun, jota niin harvoin urheilun yhteydessä halutaan käydä. Miten urheilijan seksuaalisuuden voidaan katsoa vielä herran vuonna 2017 vaikuttavan hänen suoritukseensa? Miten iso tabu ”poikkeava” seksuaalinen suuntautuminen onkaan edelleen urheilumaailmassa? Ketään ei varmasti yllätä, että joissain kohtiin kirjoja lähestulkoon kiehuin hahmojen konservatiivisten ajatusten takia, toisaalta myös riemuitsin, miten nuoret edustivat omaa sukupolveansa sivuilla. 

Koska kuuntelin suurimman osan Ylpeydestä äänikirjana pyöräillessäni töihin, huomasin loppua kohden kuuntelevani tarinaa vähän turhankin intensiivisesti. Myönnettäköön, että yhden yön unet jäivät hieman lyhyemmiksi, kun en voinut lopettaa kirjaa kesken. Joonaksen kokemat vastoinkäymiset veivät mukanansa, ja kirja loppu jätti hyvän maun suuhun intensiivisemmän loppupuoliskon jälkeen. En kaipaa lisää enää, mutta samalla en olisi tyytynyt vähempäänkään. 

Ylpeydestä on kirja, jonka aiheesta pitäisi puhua huomattavasti enemmän, kuin mitä siitä tällä hetkellä puhutaan. Urheilu ja seksuaalisuus ovat teemoja, jotka nähdään jossain määrin tabuna, ja toisensa keskustelusta poissulkevina. Koska tasa-arvoasioiden lomassa olen myös suuri urheilun ystävä, kirjan aihe kolahti vielä vahvemmin, kuin mitä oletin. Ja koska en uskonut edes ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen pitäväni kirjasta niin paljon, kuin mitä lopulta pidin, loppu hyvin kaikki hyvin. Jälkeen jäi soimaan toiveikas nuotti siitä, ettei kaikkea välttämättä olekaan menetetty. Haluaisin tosissani, että Ylpeydestä saisi tulevaisuudessa enemmän huomiota, kuin mitä se tähän mennessä onkaan saanut, sillä se voisi toimia jonkinlaisena keskustelun avauksena käsittelemäänsä aiheeseen. Ihan syystäkin.

* * * * *
Julkaisuvuosi 2017
Johnny Kniga
248 sivua
Kustantajalta
Suomeksi
Kuvaus+kuva, Johnny Kniga


perjantai 10. marraskuuta 2017

Bea Uusma: Naparetki

Naparetki käännettiin suomeksi juuri sopivasti, korjatkaa jos olen väärässä, viime vuoden jouluksi. Tai edellisen. Kuitenkin, niin tai näin, ostimme kirjan serkulleni joululahjaksi, ja sinä vuonna se oli niin suosittu lahjakirja, että jouduimme ajamaan Helsingistä Keravalle saadaksemme sen. Silloin hieman uteliaisuuttani lehteilin kirjaa läpi, mutta lehteily muuttui melkein koko kirjan lukemiseksi. Ainoastaan lahjakirjastatus esti kaikista häpeilemättömimmän selailun. 

Ja nyt heittäydyin villiksi lokakuun tukien saavuttua, ja vihdoinkin ostin oman Naparetken hyllyyni. Tosin jumbopokkarina, ja nyt haaveilen kovakantista kirjaa Adlibriksestä. Luvassa on paljon hehkutusta, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään Naparetken kaltaista!
* * * * * 
Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.
Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui? Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin – ainakin teoriassa.
* * * * *
En voi kuin nostaa hattua sille, miten ison työn Uusma on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan. Hänen intohimonsa Andréen retkikuntaa kohtaan on jo itsessään erittäin mielenkiintoista ja ihailtavaa. Jos käyttäisin edes neljäkymmentä prosenttia hänen innostuksen määrästä omien koulutehtävieni tekemiseen, olisin varmasti vuosikurssimme paras. Ainakin minuun Uusman innostus aiheeseen tarttui ehkä vähän liiankin paljon. Jossain vaiheessa huomasin googlailevani missä päin maailmaa Huippuvuoret sijaitsevatkaan, ja miten sinne pääsee. Olin oikeastaan ihan valmis lähtemään etsimään Tanskansaaren naapurisaarelle purkissa heitettyä jäähyväiskirjettä. Vietin myös laittoman paljon aikaa kirjan loppupuolen spekulaatioiden parissa. Toisaalta, niihin on myös helppo uppoutua.

Naparetki kannattaa lukea myös pelkästään sen ulkonäön takia. Kirjassa on yllättävän vähän perinteisesti aseteltua tekstiä, vaan sivut ovat täytetty kuvilla, päiväkirjamerkinnöillä, kirjeillä sekä Uusman omilla kokemuksilla. Jos kiinnostaa hankkia tämä omaksi, kannattaa ostaa joko jumbopokkari tai kovakantinen, sillä pokkaria selaillessani huomasin suuren osan kuvista puuttuvan. Ja kova kantisessa mukana on myös värit, mikä tekee kirjasta vielä hienomman kertaa kymmenen. Koska sisältö on vaihtelevaa, Naparetki on todella nopea lukea. Jossain kohtaa huomasi, että sivuja on juuri ja juuri kaksikymmentä jäljellä, mutta olin kyllä ihan valmis vielä jatkamaan senkin ylitse.

Naparetken tarina on itseasiassa loppujen lopuksi aika surullinen. Vaikka en voi kieltää Andréen retkikunnan kunnianhimoisen (ja hullun) tavoitteen romanttisuutta kaikessa seikkailunhalukkuudessaan, niin onhan heidän lopullinen kohtalo aika surullinen. Kun vielä luki matkasta ennen viimeiselle saarelle pääsyä, sitä jotenkin vaipui itse epätoivoon. Tunteiden kirjo oli siis laaja, kun yritin selvitä surkutteluni, seikkailufiiliksen ja ”oliko nyt niin hyvä idea pojat” ajatusteni kanssa eteenpäin.
”Anna Charlier makaan haudassaan hautapaikalla 6640 kunniallisella hautausmaalla Devonissa Englannissa. Hän oli kuollessaan 78-cuotias. Samassa haudassa on hänen miehensä Gilbert Hawtrey. Mutta Annan ruumiista puuttuu sydän. Ruumiissa ei ole sydäntä. 
Syyskuun 4:nnestä päivästä vuonna 1949 olisi tullut Nils Strindbergin seitsemäskymmenesseitsemäs syntymäpäivä. Hänen veljensä ovat kokoontuneet Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle. He ovat jo ikääntyneitä miehiä, päällystakeissaan, hatuissaan. On varhainen, kolea aamu. Kenekään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun. 
Arkussa lepää anna Charlierin sydän.” s. 260
Naparetki on jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan ole lukenut aiemmin. Vaikka ärsyynnyn lievästi, kun lopulta ratkaisua retkikunnan kohtalosta ei selvinnytkään (eikä kirjan idea olekaan sitä välttämättä lukijalle selvittää), niin ennen kaikkea olin onnellinen tämän kirjan olemassa olosta. Uskon, että tulen suosittelemaan Naparetkeä kaikille vielä pitkään, koska se on samaan aikaan tietokirja, kaksitasoinen ”romaani”, sydäntä särkevä, mutta kertomus intohimosta ja innostuksesta saavuttaa jotain. Lukekaa tämä.
* * * * * 
Julkaisuvuosi 2016
Expeditionen. Min kärlekshistoria
LIKE
288 sivua
Oma
Suomeksi
Kuvaus Goodreads

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Marissa Meyer: Winter


Ensinnäkin, ennen kuin kukaan ehtii lukemaan pidemmälle, kyseessä on sarjan neljäs osa, eli kaikilta spoilereilta ei voi välttyä.

Lukukesän suurin puristus oli vihdoin lukea Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarjan päätösosa. Kamppailun siitä teki se, että kirja on hieman yli kahdeksansataa sivua paksu, ja äänikirjakin kestää lähes vuorokauden. Eli pikku urakasta ei ollut kyse, varsinkin, kun oma kärsivällisyyteni ei aina riitä edes neljänsadan sivun lukemiseen.
* * * * *
Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mark her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana. 
Winter despises her stepmother, and knows Levana won't approve of her feelings for her childhood friend--the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn't as weak as Levana believes her to be and she's been undermining her stepmother's wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that's been raging for far too long.
* * * * *
Pitkästä aikaa sain luettua sarjan loppuun. Kaksi kesää siihen meni, mutta saavutus kuitenkin. Onnekseni olin edellisenä kesänä (siis kesällä 2016) lukenut oikeasti kiinnostuneena The Lunar Chroniclesin kolme ensimmäistä osaa, minkä takia päätökseen oli huomattavasti helpompi uppouua mukaan. Ei tuntunut siltä, että edellisestä kerrasta oli kulunut niin paljon aikaa. Sen lisäksi sarjan päätökset ovat minulle yllättävän vieras konsepti, ja vaikka teoriassa tiesin, miten sarja päättyy, huomasin silti jännittäväni loppua yllättävän paljon. 

Vaikka en pidä kovinkaan paljoa scifistä, Winter ja sen edeltäjät ovat olleet positiivinen yllätys. Ehkä se johtuu maailmanrakentamisesta, ja siitä miten paljon hahmot tuovat lisää sisältöä tarinaan. Avaruus-/tiedeseikkailua on vähemmän, ja hahmoja enemmän.

Edellisistä kirjoista tutut hahmot palaavat tarinan finaaliin, ja jo aiemmin pikaisesti mainittu prinsessa Winter saa vihdoin oman kirjansa. Winterin mukaan tulon myötä päästään myös lähemmäs kuningatar Levanaa, ja tutustutaan paremmin Kuussa asuvan lunarkansan elämään. Kirjan alussa on niin paljon avoimia kysymyksiä liittyen siihen, miten kaikki lopulta tulee päättymään, ettei siinä ehtinyt tylsistymään. Ja sitten oltiinkin jo täydessä vauhdissa.

Oikeastaan koko kahdeksansadan sivun ajan tarina säilytti täydellisen tasapainon vauhdikkaan toiminnan, juonittelun ja yleisen jutustelun kanssa. Kaikki hahmot saivat sopivasti sivuja omien tarinoidensa kertomiseen (kirja on kerrottu aiempien kirjojen päähenkilöiden näkökulmista, sekä Winterin, Levanan ja tämän kirjan miespäähenkilön Jacinin näkökulmista), siitäkin huolimatta, että kertojia on tosiaan yllättävän monta. Meyerin kirjoitustyyli on juuri sopivan koukuttavaa, että kirjan paksuuden voi antaa sen takia anteeksi.

Ei varmasti kovin yllättäen, suurin epäkohta Winterissä on juuri sen pituus. Nuorten aikuisten scifi kirjan ei kuuluisi olla ihan näin pitkä. Jos kirjalla on mittaa melkein yhtä paljon, kuin venäläisessä klassikossa, olisi ehkä voinut hetken aikaa miettiä, jos jotain olisi voinut karsia. En nyt osaa antaa ehdotusta, mistä kohtaa tässä tapauksessa, mutta olisi kuitenkin.
Toinen asia, mitä en hyväksy, on se, mitä eräille hahmoille tapahtuu kirjan aika. Se on ehkä oma vika, kun kiinnyn aina niin paljon fiktiivisiin hahmoihin, mutta saa lukijankin tunteita välillä säästellä. Tämä on ehkä viimeinen asia, jolla oikeastaan on vaikutusta siihen onko kirja hyvä vai ei, mutta olkaa varovaisia :D

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että satujen ja tulevaisuuten sijoittuvan scifin sekoitus on yllättävän toimiva idea kirjaan. Aiemmissa osissa on seikkailtu Tuhkimon, Punahilkan/Kaunottaren & hirviön ja Tähkäpään tahtiin, nyt mukaan saatiin vielä Lumikkikin. On hauska nähdä, miten tuttu satu vääntyy ihan uuteen, mutta tunnistettavaan muotoon taitavan kirjoittajan kädestä. Näitä enemmän kiitos!

Winter on juuri sopiva lopetus tälle sarjalle. Se ei veny liian pitkäksi, ja koska kirjoissa kyllä riittää sivuja, ei se jää myöskään liian lyhyeksi. Tutuksi tulleita hahmoja jää vähän ikävä (tosin vielä on tie-in kirja, jos tulee liian ikävä), mutta on hauska lähteä kohti seuraavia seikkailuja. Meyer tarjoaa kiinnostavan tulevaisuuskuvan, johon on sekotettu hieman fantasiaelementtejä. Jopa scifiä aktiivisesti välttävä voi nauttia tästä!

* * * * *
Julkaisuvuosi 2015
Feiwel & Friends
827 sivua
Oma + äänikirja
Englanniksi
Lainaus Goodreads

tiistai 7. marraskuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval

En edes uskalla enää klikkailla blogin luonnoksia auki, niin monta postausta odottaa edelleen kirjoittamistaan. En ole osannut edes hyödyntää syysflunssaa, joka on ajanut sänkyyn ja muutamina päivinä pitkiin toimettomiin tunteihin. Mutta nyt, kun olisi tärkeämpää tehdä kouluhommia, päätin pitkästä aikaa avata Bloggerin ja kirjoitella näitä rästejä pois.

Kesällä keräsin kirjastosta sylillisen kirjoja mahdollisesti luettavaksi, ja oikeastaan ainoa kirja, jonka lopulta siitä luin oli Stephanie Garberin Caraval. 

* * * * *
Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto. Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren. Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?
      * * * * *

Caraval on minulle ensimmäinen kosketus tähän mystiseen sirkus(ish)genreen. Tämän tyyppisiä kirjoja tuntuu olevan jonkin verran (esimerkiksi Erin Morgensternin Yön sirkus), mutta jotenkin en ole koskaan kokenut sen suurempaa vetoa näitä kohtaan. Ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla ja lukea kirjan, joka on julkaistu ja suomennettukin vielä viimeisen vuoden aikana. Ja tällä kertaa on pakko myöntää, etten välttämättä nauttinut tästä kirjasta niin paljon, kuin olisin voinut.

Näin yleisesti Caraval on ihan viihdyttävä, ja aikuisempikin lukija varmasti voi viihtyä sen äärellä hyvin. Siinä on kiitettävä määrä vauhtia, eikä se oikeastaan tunnu noin neljänsadan sivun kirjalta. Sen maailma on suhteellisen rajattu ja hahmoja on sopiva määrä, jolloin mukana pysyy oikein hyvin, eikä sen takia oikeastaan joudu kertailemaan tapahtumia tai miettiä, kenestä nyt taas puhuttiinkaan. Vaikka periaatteessa pidän kirjoista, joissa näin on, olisin silti kaivannut vähän monimutkaisuutta sekä maailmaan että kirjan juoneen. En välttämättä ymmärrä, mistä kaikki kirjan hype on alun perin lähtöisin.

Siitä huolimatta, että hahmoja on vähän, kukaan heistä ei lopulta saanut minua liian kiinnostuneeksi kirjasta. Huomasin, että minulle oli lopulta aika yksi ja sama mitä heille tarinan aikana käy. Paikoitellen päähenkilösisarukset tuntuivat lähes ärsyttävän naiiveilta ja ehdottomilta.
Kirjan pahishahmot eivät olleet läheskään niin luotaan työntäviä, kuin olisivat voineet olla, vaikka yritystä kyllä on. He jäivät vielä pintapuolisemmiksi, kuin päähenkilöt. Olisin kaivannut ehkä hiukkasen enemmän selitystä heidän motiiveillensa (jotka muuten olivat pääasiassa epäonnistuneeseen rakkauteen liittyviä...), ja he loistivat suuren osan kirjasta poissaolollaan. 

Koska en halua pelkästään kritisoida Caravalia, on minun myönnettävä, että onhan kirja ihan houkuttelevalla tavalla visuaalinen. Päähenkilö Scarletilla on synestesia, eli hän esimerkiksi näkee tunteet väreinä. Sekä tämän, että Garberin kirjoitustyylin ansiosta kirjassa on poikkeuksellisen voimakkaat värit, minkä takia lukemisesta tulee huomattavasti kiinnostavampaa. 

Caravalin lukemisesta on kulunut minulla kohta kolme kuukautta, joten myönnän kirjoittaneeni tätä postausta hyvin hatarien muistikuvien ja vielä hatarampien muistiinpanojen perusteelta. Jälkeenpäin on toki helpompi miettiä yleisfiilistä, joka tässä tapauksessa ei ollut kovin imarteleva. En ole vähään aikaan kirjoittanut ihan näin kehnoa postausta yhdestäkään kirjasta, mutta toivottavasti tästä saa edes jotain irti...

* * * * *
 Julkaisuvuosi 2017
WSOY
359 sivua
Kirjastosta
Suomeksi
Lainaus, Risingshadow, kuva Goodreads

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Elokuva: Tuntematon sotilas (2017)

Ensimmäisenä lyhyt tarina:
Minulla ja Tuntemattomalla sotilaalla ei ole kovin lämpimät välit. Olen yrittänyt lukea kirjaa pariin kertaan, ja tunnen Wikipedia-artikkelin kuin omat taskuni. Viimeksi olen koskenut mihinkään Tuntemattomaan liittyvään lukion toisella luokalla (eli viisi vuotta sitten), kun hampaat irvessä luin kirjaa samalla kuin katsoin elokuvaa ja täydensin hataria tietojani mainitulla Wikipedia-sivulla. Tästä huolimatta osaan vanhimman elokuvan (ja kirjan) alun melkein sanasta sanaa ulkoa, koska perheessämme Tuntemattomasta kyllä pidetään.

Aluksi traumatisoiduin esiteininä elokuvien kuolemakohtauksista ja sitten tajusin, ettei vanhin elokuva ole kovin kummoisesti näytelty ja yllättävän tylsä. Kaipasin myös lisää kritiikkiä koko sotaa kohtaan. Varsinkin, kun Sotaromaanissa sitä kritiikkiä kyllä on. Erityisesti kaksi ensimmäistä on pitänyt minut poissa aiheen ääreltä, aina menneeseen maanantaihin saakka. Koska haluan edes vähän olla perillä keskustelusta (ja tietty haluan sanoa oman mielipiteeni asiasta), päätin kokemuksista huolimatta lähteä katsomaan uutta Tuntematonta.

* * * * *
Ennakkofiilikset (kirjoitettu ennen elokuvan alkua):
Myönnän, että minua jännittää mennä katsomaan elokuvaa. Kuten sanottu, suhteeni Tuntemattomaan on pääasiassa kielteinen, ja suhtaudun sotaelokuviin näin yleisestikin aika varauksella. Ihan jo vaan sen takia, etten halua katsoa (tai lukea) surullisia tarinoita, joissa kiinnyn aina niihin kuoleviin hahmoihin. Tiedän jo etukäteen osaavani elokuvan alun ulkoa, mutta lopusta minulla on hyvin hatarat muistikuvat. Vähän salaa toivon, että elokuva on enemmän Sotaromaani kuin Tuntematon sotilas.
Olen yrittänyt viimeiset päivät ”puolustaa” tätä elokuvaa lähinnä sen takia, että se vanha hyvä ei välttämättä ole aina se paras, ja omasta mielestäni ei olekaan. Eniten jännittää näyttelijävalinnat, ja onko taas palkattu yli-ikäisiä rooleihin.

Elokuvan jälkeen:
Huh.
Ensinnäkin, en olisi koskaan uskonut, että Tuntematon sotilas voi jättää minut niinkin pitkäksi aikaa sanattomaksi. Jouduin kirjottamaan ylös avainsanoja, ennen kuin sain muotoiltua ajatukseni järkevästi kavereilleni. En ole hetkeen itkenyt elokuvassa näin paljon, vielä harvemmin sotaelokuvassa. Täysin häpeilemättömästi myönnän, että aloitin kyynelehtimisen varmaan ensimmäisen puolen tunnin aikana, ja lopussa itkin melkein tarpeettoman liikaa.

Tuntematon on esteettisesti kaunis, ja huolellisesti kuvattu, että olisin voinut katsoa sen luonto-otoksia koko kolme tuntia. Värimaailmasta alkaen hyvin silmää miellyttävää. Vaikka välillä olisin kaivannut vähän rosoisuutta otosten kliinisyyteen, en pidä sitä kovinkaan suurena epäkohtana, ottaen huomioon, miten moni asia olisi voinut oikeasti mennä pieleen.

Ehkä pysäyttävintä koko elokuvassa on kuitenkin sen realistisuus. Katsojalle ei jää epäselväksi, millaista sota todellisuudessa on, eikä Suomen osuutta jatkosotaan kaunistella liikaa. On lähinnä naivia kuvitella, että täällä oltaisiin oltu ainoastaan pyhimyksiä, eikä sitä väitetä kertaakaan elokuvan aikana. Omien teloitukset, saksalaisten kanssa tehty yhteistyö, venäläisnaisten kohtelu Petroskoissa ja ruumiiden ryöstely kertovat siitä, ettei suomalaiset olleet ainoastaan uhreja.

Monessa kohtaa oikeita asioita on jätetty pois, ja vastaavasti oikeita on tuotu tilalle. Tärkeimpänä ehdottomasti jo yllä mainittu sodan realismi, jota on sensuroitu ja tuotu takaisin Tuntemattoman ensimmäisen julkaisun jälkeen vaihtelevalla menestyksellä.
Louhimiehen versio on ehdottomasti ”huumorittomampi” kuin Laineen (tämä on ehkä eniten mutuajatus tässä postauksessa, enkä osaa oikein edes perustella sitä), mutta sitäkin enemmän arvostan naisten esille tuomista uudessa versiossa. Vanhasta elokuvasta mukaan on tuotu Petroskoissa asuva Vera, Sotaromaanista lotta Raili Kotilainen, ja mainittu, muttei koskaan näytetty, Rokan vaimo Lyyti. Vaikka naisten kohtaukset elokuvassa jäävät lyhyiksi, tuovat he tärkeän ja mielenkiintoisen näkökulman sodan kokijoina.

Eniten huolta minussa on aiheuttanut näyttelijävalinnat ja heidän ikänsä verrattuna sodan kokeneiden ikään. Ja myönnän olleeni turhaa huolissani. Kukaan ei tuntunut olevan väärässä paikassa, enkä osannut ajatella näyttelijöitä heidän normaaleina persooninaan. Koska suurin osa pienien sivuosien näyttelijöistä ainakin näyttivät nuorilta, ei vanhemmat päähenkilöiden näyttelijät tehnyt niin pahaa. Tärkeimmät hahmot saavat tarvittavaa syvyyttä ja hahmokehitystä, ja heihin on helpompi samaistua. Ainoastaan Lehtoon olisin kaivannut vielä enemmän sisältöä. Hän jää karikatyyrimaisen kylmäksi ja inhottavaksi, toisin kuin esimerkiksi Lammio, jota on helpompi vihata vanhimmassa elokuvassa, kuin tässä uudessa, vaikkei kehitystä välttämättä tapahdukaan.

Näyttelijöistä haluan nostaa vielä erikseen esille Koskelaa näyttelevän Jussi Vatasen ja Kariluotoa esittävän Johannes Holopaisen. Toki kyseessä on elokuvassa keskeiset hahmot, mutta siitä on hetki, kun viimeksi olen ollut yhtä vakuuttunut suomalaisen näytteliöiden työstä kuin nyt. Heti elokuvan alusta molempiin hahmoista on helppo kiintyä, ja kuten arvata saattaa kyyneliltä ei säästytty (sanoinko, miksi en pidä hirveästi surullisista tarinoista). Tarvittaisiin ainakin pari reaktiogifiä, jotta voisin kertoa todella, miten onnellinen ja innoissani olen näiden roolien onnistumisesta.

En halua ottaa kantaa tähdillä tai muilla mittareilla siitä, miten hyvä elokuva Tuntematon sotilas on, mutta itse pidin siitä. Ja ymmärrän hyvin, miksi se on saanut hyviä arvosteluja. Ymmärrän toki niitäkin, joiden mielestä Edvin Laineen versio on ainoa oikea Tuntematon, mutta koen, että Louhimies on onnistunut kuvaamaan sotaa sellaisena, mitä se todellisuudessa on. Kansallisromanttiset maisemat toimivat täydellisenä kontrastina sille, mitä jatkosota on todella ollut, ja positiiviseksi yllätykseksi paljastunut näyttelijäkaarti tuo uudella tavalla eloon varmasti Suomen tunnetuimman komppanian.
* * * * * *
 Kiinnostukseni tarttua Sotaromaaniin ehdottomasti lisääntyi, sillä nyt haluan tietää, tekikö elokuva tosiaan oikeutta alkuperäismateriaalillensa. Tämä aiheuttaa suurta hämmennystä itsessäni, koska minun Tuntematon vastustus on laajalti tiedettyä, enkä jaksa uskoa, että olen todella juuri kirjoittanut jotain positiivista siitä melkein kolmen liuskan verran. Ihmeiden aika ei ole ohi.